Sairastelua

Olen ollut sairaana nyt kohta kaksi viikkoa. Flunssa vei kuumeineen ensin sängyn pohjalle neljäksi päiväksi ja sen jälkeen ääneni katosi viideksi päiväksi. Nyt pystyn mörisemään mutta kuntosalille ei vielä voi lähteä. Turhauttavaa kun kuntoprojekti on täysin jäissä sairastelun takia. Eikä oikein töihinkään pysty kun ei lähde ääntä. Mutta ainakin tänään tuli taas urakalla harjoiteltua 3D kukkasien tekoa kynsiin.

akryylikynnet 3D kukkasilla

Mainitsin miettineeni esteettistä plastiikkakirurgiaa. Olen käynyt kahdessa ilmaisessa konsultaatiossa ja kerran julkisella puolella konsultaatiossa. Julkisella eivät leikkaa. Pitäisi olla luultavasti pari viikkoa kuivaamatta suihkun jäljiltä, että olisi tarpeeksi "terveydellistä haittaa". Olen nyt sairaslomalla käyttänyt aikaa siihen, että olen etsinyt kirurgeja jotka ovat tehneet mm. abdominoplastiaa aiemminkin. Vielä kun saisin äänen takaisin niin pystyisin soittelemaan ja kyselemään  hintoja sekä muita mieltä askarruttavia kysymyksiä. Tässä on aihe mistä ihmiset ovat minua kritisoineet. "Olet nuori ja kaunis, miksi pitäisi mennä itseään leikkelemään?" Jos asia painaa tarpeeksi omaa mieltään, eikä osaa kunnolla nauttia laihdutuksensa aikaansaannosta, niin miksi ei sitten tekisi sen asian eteen jotakin? "Se maksaa niin paljon. Keksisin paljon muutakin tekemistä sille rahalle." Maksaahan tuo. Minkä hinnan voi määrittää kattorajaksi omalle hyvinvoinnille?  Jos sillä saan itsevarman olon ja koen oloni viimein ylpeäksi saavutuksestani niin koen sen rahan hyvin käytetyksi. Onko se lopulta sen erikoisempaa kuin esimerkiksi tatuoinnin hankkiminen? "Olet nuori. kyllä se nahka palautuu." Kaksi vuotta painonpudotuksesta. Voin sanoa, että ei se enää palaudu. Valitettava tosiasia niillekin jotka pudottavat paljon painoa. On kokeiltu kuorintaa, hierontaa, kiinteyttäviä rasvoja, lämpökääreitä, vela smoothia, selluliittihoitoja ja vaikka mitä. En edes halua ajatella kuinka paljon ne ovat imeneet rahaa. Odotan sitä että leikkauksen jäljiltä saisin sileän vatsan. Edes vatsalihakset eivät ole niin kovasti kaipuussa kuin se litteä vatsa, jota en ole koskaan itselläni nähnyt. Ainakin tämä nostaa hurjan kaipuun parantumiselle ja takaisin treenien pariin. Kyllä luistaa taas kunhan tervehtyy ja pääsee salille !

Kuinka kaikki alkoi

Minä 15v.

Me, myself and I

Kerron blogini aluksi taustaa itsestäni. Nuorena tyttönäkin olin aina ollut ylipainoinen alakoulusta asti. Teini-ikäisenä paino loi kuitenkin niin vahvat paineet ympäristön takia, joten sairastuin noin 15-vuotiaana syömähäiriöön ja painoni putosi 2 kk ajassa yli 20 kg. Tästä sain seuraksena pysyvän sydämen rytmihäiriön joka oireilee nykyään harvemmin, mutta silti aina välillä muistuttaa olemassaolostaan. Tämä ei ole varsinaisesti oleellista minun "tarinani" kannalta mutta se on silti osa minua jonka haluan jakaa.

Noin vuoden kuluttua tästä aloin lihota taas elämäntilanteeni stressaavuuden takia. Painoni nousi vuodessa 40 kg. Tässä vaiheessa lopetin painoni tarkkailun vuoteen 2008 asti. Söin kaikkea ja paljon. Olin heikkona irtokarkkeihin ja limonadiin. Kävin kävelemässä ja ostin salikortin ja sanoin ihmisille laihduttavani. Kävelyt sattuivat jalkoihini äärimmäisen kovasti ja salillakin kävin vain näön vuoksi. Vietin enemmän aikaani hieromatuolissa tai infrapunasaunassa tiukasti pyyhkeeseen kietoutuneena. Häpesin olemustani niin paljon että välttelin kaikkia paikkoja joissa joutuisin näyttäytymään vähissä vaatteissa, tai vielä pahempaa, alasti ! Vuosia kului, vaatteet suurenivat ja olo pysyi aina yhtä ankeana. Muistan ostaneeni Seppälän Great Girls osastolta kokoa 52 farkut, jotka jäivät viimeisiksi ostamiksini farkuiksi, koska se häpeän tunne oli musertava. Pukeuduin sen jälkeen venyviin verkkareihin, jotta en joutuisi kohtaamaan todellisuutta ja taas isompaa kokoa vaatteissa.

Heräsin todellisuuteen vuonna 2008 kun ystävälläni oli juhlat joihin olin ostanut mekon ja ajattelin sinä aamuna näyttäväni kauniilta. Nähtyäni myöhemmin itsestäni valokuvan, järkytyin suuresti etten ollut aiemmin tajunnut kuinka valtava olen. Se tunne romahdutti minut ja sai tajuamaan, että jotain on  tehtävä ja pian. Hakeuduin terveysaseman lääkärin luokse ja ilmaisin haluni pudottaa painoani. Painoindeksini oli 40 ja lääkäri myönsi minulle laihdutuslääke reseptin, jota syödessäni sitouduin käymään verikokeissa ja kouluterveydenhoitajani luona mittaamassa verenpaineeni ja sykkeeni kerran viikossa. Terveydenhoitaja myös opasti minua oikeanlaisen ruokavalion suhteen ja neuvoi liikunnan aloittamisessa. Alkuni ei ollut sen suurempi kuin että luovuin sokeripitoisista juomista ja aloin kävellä matkan kouluun n. 800 metriä. Lääkkeiden avulla myös annoskokoni pienenivät. Laihdutuslääkkeen avulla painoni putosi noin 15 kg. Totesimme lääkärini kanssa tässä vaiheessa, että tämä lääke ei sopinut minulle, sillä se rasitti sydäntäni sekä masennuslääkkeen tavoin toimiva ainesosa muutti minua persoonana. Tästä alkoi raskain vaihe, sillä olin "omillani" ilman lääkkeen apua, joka vähensi selkeästi nälkääni. Painoni nousikin noin 7 kg ja mielialani laski, sillä uskoin että en pystyisi tähän.

Tarvitsemani tuuppauksen eteenpäin sain aivan odottamattomalta taholta, kun minulle tarjottiin 2 kk ilmainen jäsenyys paikalliselle kuntosalille. Tämä henkilö ohjeisti minua myös merkitsemään kalenteriin aina aika, jotta lupauduin menemään silloin salille ja pidin siitä kiinni. (Olen ikuisesti kiitollisuuden velassa hänelle tästä, vaikka en koskaan sitä ole päässyt hänelle kasvotusten sanomaan. Noin vuosi sitten olin painonpudotukseni takia iltalehden muodonmuutos kilpailussa ja toivon että hän luki sen artikkelin, nähdäkseen kuinka pitkälle olen tullut.) Tämän jälkeen aloin käymään säännöllisesti salilla ryhmäliikuntatunneilla. Otin itselleni kuntosalikortin vuokralle aina 2 kk ajaksi (tätä jatkui vuoden ajan), jotta salille lähteminen ei ollut hiljainen pakko, vaan oma valinta. Ihastuin Zumbaan ja bodypumppiin. Salillani oli myös aivan ihania jäseniä ja työntekijöitä jotka kannustivat minua urakassani. Eräs ystävällinen jäsen myös opasti minua  kuntosaliharjoittelun parissa, jonka ansiosta rupesin myös viihtymään ryhmäliikuntatuntien lisäksi kuntosalin puolella. Tämän vuoden varrella perheeni kasvoi myös kahden koiran verran, joka ennestään kannusti minua käymään lenkkipolulla. Otin myös ensimmäiset juoksuaskeleeni (n. 10 - 50 metrin matkoja)!

Painoni putosi ja tavoitin -20 kg lukemat. Oloni oli huikea ja mekkoni joka sai minut aiemmin tajuamaan lihavuuteni, näytti upealta (vaikkakin oli hieman iso) päälläni.

- 20 kg, vuosi 2010

 Tässä vaiheessa elämä ravisteli minua kovakouraisesti. Muutin pois opiskelukaupungista takaisin vanhempieni luokse ja masennus johti minut sohvan pohjalle eikä ruoka maistunut. Painoni putosi liiankin ärhäkästi ja ravitsemuksen puute korostui kun taju meinasi lähteä joka kerta kun oli seisaallaan. En viettänyt aikaani peilin edessä enkä siis huomannut muutosta itsessäni. Pukeuduin myös aina samoihin verkkareihin, joka ei myöskään korostanut laihtumistani. Tästä seurasi se, että en tunnistanut itseäni lainkaan kun palasin takaisin "elävien kirjoihin." Ystäväni olivat korvaamaton apu ja tuki tänä aikana. He kannustivat minua laittautumaan, käymään lenkillä ja syömään. Huomasin jossain vaiheessa että jaksoin juosta noin kilometrin matkan, joka oli minulle täysin ennenkuulumatonta ! Aloin käydä taas kuntosalilla ja perehdyin oikeaan ruokaan. Ostin lehtiä ja luin netistä ohjeita. Imin ravitsemuksesta tietoa itseeni kuin sieni. Salaattia puolikiloa päivässä, lihaa, maitoa, pähkinöitä... Monelle jokapäiväistä mutta minulle kuin uusi maailma. Ne jotka tunsivat minut entuudestaan, ennenkuin muutin kotikaupungista pois, löysivät nyt myös uuden ihmisen kun palasin kotiin. Kotona asuessani olin aina työskennellyt vanhempieni yrityksessä, jossa työntekijät ja kanta-asiakkaat tunsivat minut. Sain pitkään naureskella kun kotiin palattuani menin takaisin vanhemmilleni töihin ja minusta taisi tulla hetkellisesti kahvipöytien kuumin puheenaihe, sitten kun minut tunnistettiin samaksi Sallaksi. Kaiken muutoksen keskellä vaaka näytti - 40 kg.

- 40 kg, kevät 2011

Tämä vihreä mekko oli myös yksi tärkeä etappi elämässäni. Näin sen paikallisen Vila liikkeen näyteikkunassa, pian sen jälkeen kun pääsin sohvan pohjalta pois. Tässä vaiheessa pukeuduin niihin samoihin lököttäviin verkkahousuihin. Tuon mekon nähtyäni pysähdyin tuijottamaan sitä. En koskaan ollut mahtunut normaalien vaatekauppojen vaatteisiin. Myyjä tuli ovelta kysymään haluaisinko sovittaa mekkoa. Sanoin, että ei taida mahtua mutta myyjä ohjasi minut sovituskoppiin mekon kanssa. Naurahdin epäuskoisesti kun huomasin että myyjä oli antanut S-koon mekon mukaani. Mutta sehän mahtui! Taisi pari kyyneltäkin päästä ja myyjälle selitin laihtuneeni 40 kg enkä ole ostanut yhtään vaatekappaletta parikymmentä kiloa sitten... Eihän sitä mekkoa voinut sinne jättää. Se oli voiton merkki. Ja käytin sitä seuraavissa juhlissa rinta rottingilla.

- 45 kg, talvi 2011

Uusi minä ihmetytti välillä lähipiiriäni. Terveellisiä ruokatapojani osittain jopa kritisoitiin epäterveelliseksi, kun oli totuttu siihen että söin aina vain kaikkea rasvaista ja sokeripitoista. Sain vuoden ajan perustella syömisiäni ennenkuin se hyväksyttiin osaksi muuttunutta minua. Toisaalta olin aina jokin urheilu-/terveyslehti kädessä ja opiskelin lähes maanisesti kaikkea uutta liikunnasta ja ravinnosta. Olihan se ehkä hieman hämmentävää jos tunsi minut kolme vuotta tästä taaksepäin. Sain nipistettyä painostani kuntosalin avulla vielä ajan kanssa 5 kg ja tästä saavutettiin -45 kg. Tästä luvusta olen pitänyt kiinni, se on mitalini. Olen käynyt myös -49 kg luvuissa ja todennut että pidän liikaa ruoasta pysyäkseni vielä siellä. Olen myös käynyt luvun "väärällä" puolella, vain palatakseni aina siihen takaisin. Kahden vuoden ajan olen kuitenkin näissä mitoissa elänyt.

Tein tämän blogin kannustukseksi enemmänkin itselleni ja kannustimeksi niille, joilla on itsellään oman elämän projekti käynnissä. Blogin nimi "Fat to Fit" kuvastaa matkaani pullasorsasta teräksisempään kuntoon. En ole todellakaan valmis projektissani. Asetan itselleni uusia tavoitteita, jotta en koskaan päätyisi entisiin mittoihini. Olen haaveillut jopa bikini fitness kehosta, mutta sellaiseen on vielä kovin pitkä matka. En myöskään tiedä pukeeko niin timmi koneisto lopulta omaa kroppaani ja pääkoppaani.  Tavoitteeni on jokatapauksessa saada näkyvämmät lihakset. Haaveilen myös esteettisestä plastiikkakirurgiasta, jotta pääsisin eroon mieltäni vaivaavasta löysästä nahkasta, joka on oleellista varsinkin jos lihasnäkyvyyttä haluaa korostaa. Tämä blogi kertoo siis minusta ja haaveideni toteuttamisesta. Tulen kirjoittamaan myös urheilusta, ravinnosta ja muusta. Toivottavasti se kannustaa myös sinua omissa tavoitteissasi!

Kohti onnellisempaa huomista :)