Taas liikkeellä !

Eilen on viimeinkin päässyt ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen salille, jes! Nyt huomasi sen, kuinka täysin lihakset ja voimat ovat kahdessa kuukaudessa kropasta hävinneet. Edes parin viikon polkupyöräily ei ole paljoa pelastanut. Tuntui lähinnä naurettavalta heilutella reilusti pienempiä painoja, millä oli viimeksi treenikalenterin mukaan tehnyt. Mutta tästä on suunta vain ylös päin ja onneksi pohjakunnon ollessa hyvä, pääsee nopeammin timmimpään kuntoon. En pääse myöskään ylitse tästä mahtavasta tunteesta, kun ensimmäistä kertaa ikinä oikeasti tykkään vatsastani! Vielä kun vähän pääsee vatsalihaksia treenailemaan niin se näyttää vieläkin paremmalta.

Treenitauolla ehdinkin sitten nauttimaan kesästä. Sai rentoutua, pelailla ja ehti nähdä kavereita. Ei ollut kiire sijoittaa kalenteriin treeniaikoja, miettiä syömisien kellonaikoja tai valmistella seuraavan päivän  monipuolisesti ravitsevia (ja proteiini pitoisia) eväitä. Rutiinit sai kyytiä. Koirien kanssakin on tullut touhuiltua ja hekin ovat (luultavasti) nauttineet siitä, että äiti on ollut enemmän kotona. Kova kaipuu treeniin ehti myös kasvaa samalla ja viimeisen viikon lähinnä laski päiviä, milloin taas pääsee/ehtii treenaamaan.

Bella (vas.) ja Luna (oik.)

Nyt vaan mietin, että saanko venyttää tuota arpea vai en. Toisaalta jotkut liikkeet venyttävät ja sattuvat, mutta pelkään, että jos en venytä yhtään niin pystynkö ikinä venyttelemään vatsalihaksia. Pitäisi soittaa hoitajille ja kysyä mutta en saa aikaiseksi. Alavatsa on edelleen tunnoton ja jos joku äkisti koskee siihen (pöytä, jonkun toisen käsi tms) niin tuntuu kammottava paineen tunne. Mutta oli tämä edelleen sen kaiken arvoista. Pian tanssikoulukin jo taas alkaa ja mietin voinko hakeutua sinne, kun on reisien operointi vuorossa talvella. Toisaalta saattaisin ehtiä syyslukukauden tanssia ja keväällä ehtisin ehkä toivuttuani loppukaudesta mukaan treeneihin. Ehtiihän tässä sitäkin miettiä.

Tällä kertaa vinkiksi, ehkä enemmän taas itselleni, että kannattaa opetella ulos  pessimistisestä ajattelusta ja ajatella asioita positiivisemmin. Tätä olen harjoitellut tällä viikolla itsekseni enemmänkin, koska olen taipuvainen aina stressaamaan kaikesta. Kun stressaa vähemmän niin ei myöskään himoitse kokoajan turhia herkkuja ja mielikin on keveämpi.

Voihan juhannus!

Juhannukset oli tuli ja meni. Mitä tuli tehtyä? Nautittua elämästä syömisen ja juomisen merkeissä. Sitten oli se karu hetki edessä kun hyppäsin vaa'alle ja totesin, että sama meininki ei voi enää jatkua. Kaivoin polkupyörän varastosta esille ja olen tällä viikolla käynyt joka päivä polkemassa hiljakseen. Joka kerta aina hieman pidemmälle, mutta silti rauhallisesti, etten revi paikkoja auki. Tukiliivi vyötärön seudulla pitää myös huolta siitä, että kylmä ei ainakaan tule. Kotona vaan heti huolellisesti pesulle, ettei haavat tulehdu.

Leikkauksesta on nyt kuusi viikkoa ja kahden viikon ajan olisi vielä kielto nostaa mitään raskasta (en pääse kuntosalille), joten johonkin se energia pitää kuluttaa. Tikkien poiston jälkeen luulin menettäväni järkeni kutinan vuoksi. Haavat alkoivat kutiamaan järjettömän paljon ja niitä kun ei voinut raapia! Kosteusvoide pelasti muutaman päivän kuluttua tuosta ongelmasta. Tunto ei ole vielä alavatsan seudulle palautunut ja kosketus tuntuu vain inhottavana paineena vatsan pohjassa. Mutta olen äärimmäisen tyytyväinen kyllä nykyiseen mahaani! Napa näyttää vähän hassulta, ihan kuin yhdestä kohdasta olisi tikit auenneet liian aikaisin, mutta aion sanoa siitä syksyllä jälkitarkastuksen yhteydessä. Jahka saan juhannuskilot karistettua niin ehkä sitten saan sitä kuvaa otettua. Tällä hetkellä haava jo kiinni ja siisti, tosin kovin punainen. Luin jostakin, että neljännen viikon jälkeen leikkauksesta haavat ovat rumimmillaan.

Nyt en malta enempää kirjoitella sillä tuolla ulkona on ehkä kaunein kesä pitkään aikaan ja siellä on niin ihanaa liikuskella!

Kuulumisia

Neljä viikkoa leikkauksesta kulunut ja itse olen hyvin tyytyväinen tulokseen. Tikit otettiin eilen pois ja haavat ovat parantuneet hyvin. Liikkuminen ei enää satu (paitsi jotkut kiertoliikkeet ja liika venytys) mutta silti kirurgi käski vielä kuukauden varomaan kaikkia nopeita ja raskaita liikkeitä. Tukivyötä joudun myös käyttämään päivisin seuraavan kuukauden. Mutta maha on sileä, wohoo! Leikkauksessani mukana olleet hoitajat tulivat myös tarkastelemaan tulosta ja ihailivat uutta vyötäröäni. Napani alkaa myös näyttämään normaalilta, eikä vain teurastetulta reiältä täynnä tikkejä. Jos rohkaistun niin saatan myös lisätä kuvan myöhemmin. Vaikka kärsin kovista kivuista alussa, niin siitä huolimatta en ole katunut päivääkään leikkausta. 

Kuukauden sairaslomailu ja liikkumisen rajoittuneisuus on kyllä aiheuttanut pari ylimääräistä kiloa elopainoa mutta ne sulavat heti jahka pääsen takaisin liikenteeseen. Olen koettanut nyt korvata irtokarkkien himoa syömällä kuivattuja omenalastuja. Nams! Itseäni hemmotellakseni tilasin itselleni pari uutta 50's henkistä mekkoa. Kuvat google haulla alika 50's dress ja killer panda 50's.

Alika

Killer panda

En malta odottaa että tuo sade loppuu ja pääsen näitä ulkoiluttamaan, iih! Tilasin myös valkoisen tyllihameen joka käy muidenkin 50's mekkojeni kanssa (2 kpl). Suorastaan rakastan 50 luvun kellohameita ja mekkoja.

Tämän kertaiseksi vinkiksi, jota painotan nyt erittäin kovasti itselleni: Jos menee herkutteluksi, niin älä ruoski itseäsi liikaa ja syö vielä lisää ajatellen, että peli on jo menetetty. Uusi päivä, niskasta kiinni taas ja liikkeelle, sekä ravitse kehoasi terveellisellä ruoalla. Myös terveellinen voi olla maukasta. Oma herkkuni on kesäisin tuoreet mansikat palasina maitorahkan seassa funlight tilkalla makeutettuna.

Elämä voittaa taas

Kolme päivää olivat todellakin ne pahimmat. En päässyt sängystä ylös, enkä sänkyyn omin avuin. Ruoka toimitettiin sänkyyn ja särkylääkkeitä taisin nappailla kuin karkkia. Ensimmäinen suihkussa käynti ilman tukiliiviä oli kyllä melkoinen. Heikkohermoisena meinasi taju lähteä, kun oli niin karua katsottavaa nuo haavat, enkä uskaltanut edes yrittää seisoa suorassa. Muutaman metrin kävelykin kotona sai jo haukkomaan happea hengästymisestä ja puhuminen oli rankkaa. Mutta viikon kuluttua leikkauksesta pääsin jo seisomaan suorassa, vaikka tietysti pientä kiristystä tuntui, sekä tuntuu edelleen. Kaksi päivää sitten kävin ensimmäistä kertaa kävelemässä. Alle 1 km matkan köpöttelin hiljaa vanhempieni työpaikalle, josta sain kyydin takaisin kotiin, koska se matka olikin yllättävän raskas! Seuraavana päivänä sama reissu, mutta sitten sain jo vähän reippaammin tossua toisen eteen. Kohtahan tässä ollaan taas matkalla kohti teräksistä kuntoa!

Veljen häät 2012

Olen kotona puuhastellut, pessyt pyykkiä, nyppinyt voikukkia takapihalta voikukkaraudalla ja vähän järjestellyt paikkoja. Pientä liikkeessä pysymistä, jotta kiinnikkeitä ei pääse kehittymään. Jouduin jo kerran pyytämään leikkaussihteeriltä lyhyempää tukiliiviä, kun vanha painoi istuessa kovasti jokapaikkaan. Onneksi siellä ollaan todella ymmärtäväisiä silloinkin kun soitan, että mitä ihmeen patteja ihoni alla on (kudosnestettä, joita tulee aina leikkauksen jälkeen, mutta sulaa itsestään ajan kanssa pois). Tikit poistetaan 13.6. Haavan keskellä olevat ovat itsestään sulavia ja vain reunimmaiset poistettavia. Olen pariin kertaan pyörinyt peilin edessä ja ihaillut, oikeasti ihaillut massuani. Ensimmäistä kertaa elämässäni voin sanoa niin, tuntuu muuten aikas hyvältä! Se ei enää ole löysä nahkareppu vaan pieni söpö kumpu. Tietysti on turvotus ja arvet sekä ihoteipit. Napani on myös aika karua katsottavaa mutta ajan kanssa se siitä tasoittuu. En malta odottaa, että pääsen tukiliivistä ja tikeistä eroon! Tavoitteeni on näyttää hyvältä eräässä kesämekossa, mihin olen ristipistoilla tehnyt prinsessa Zeldan (pelihahmo) selkään. Kyllä, olen myös pelinörtti.

Talvella on sitten reisien vuoro, mutta sitä en aio edes ajatella vielä. Onneksi tästä parantuminen tapahtuu nopeammin kuin kuvittelin, joten en aio turhaan pelätä sitä operaatiota niin paljoa. Käsivarsien nahkat aion jättää leikkaamatta, sillä haavena on saada sen verran käsivarsiin(kin) lihasta, että nahka ei häiritse. Pianhan tässä pääsee jo taas treenailemaan! Tai... 4 vko päästä voin alkaa haaveilemaan treenaamisesta. Mutta kuitenkin. Ulkona on kesä ja aurinko paistaa ja mahareppu on poissa. Elämä on ilo!

Terveisiä sängyn pohjalta

Abdominoplastia käyty läpi ja eilen pääsin kotiin. Yhden yön vietin heräämössä, enkä aio valehdella,  kivut olivat aivan järkyttävät. Vatsaa kiristää edelleen kovasti ja sängystä en pääse ylös omin avuin. Lääkärikeskuksella minut avusti kolme hoitajaa jalkeille ja vasta neljännellä yrityksellä sain hyvin pieniä askeleita otettua. Ensimmäisellä yrityksellä pääsin vain istumaan ja tuskan hiki pakotti makuulle. Toisella kerralla pääsin seisomaan mutta kipu meinasi viedä tajun. Kolmannella yrittämällä se taju lähti ensimmäisen askeleen kohdalla ja taisin anoa, että saisin vain jäädä sänkyyn. Tukiliivi tuntui inhottavalta ja dreenit sattuivat kovasti, mutta niitä ei kuulemma voinut poistaa ennen kuin olisin ottanut ensimmäiset askeleet. Jokaisen yrityksen välillä makoilin ja koetin saada huimauksen loppumaan. Pyörittelin nilkkoja, söin, join ja hengittelin. Tulivathan ne askeleet sieltä, vaikka sattui, kiristi ja huimasi. Dreenien pois ottaminen sattui myös kovasti ja taisin pyydellä lisää kipulääkkeitä kokoajan. Kotimatka teki myös pahaa kun jouduin kävelemään autolle ehkä noin 100 metriä (tällä kipuskaalalla ois voinu olla 10km) ja kestää tärisevän automatkan. 

Mutta eka yö vietetty kotona.  Leikkauspöydälle jäi 600 grammaa ihoa. Sileän mahan lisäksi minulla on uusi napa! Kotona minulla on sänkyyn kasattu korokkeita selän sekä polvien alle niin, että voin makoilla hieman linkussa. Nousen toistaiseksi vain vessassa käydäkseni ja koetan saada vatsaa hieman suoritettua. Tukiliiviä joudun käyttämään seuraavat 4vkoa ja tikit poistetaan 13.6. Uskon, että tämä on kaiken tämän arvoista kun pukeudun ensikertaa kesämekkoon ilman, että sukkahousuja on kiskottu kainaloihin.

Kiitos kirurgille ja ihanille hoitajille jotka jaksoivat itkuni ja kannustivat taukoamatta.

Lähtölaskenta

Wappuilua

Tällä kertaa yritän oikeasti tehdä lyhyempää tekstiä. Taas on ehtinyt sattua ja tapahtua. Tanssikouluni kevätesitys pidettiin ja tällä kertaa osasin olla oikeasti tyytyväinen omaan suoritukseen. Mutta oli kyllä tullut harjoiteltuakin! Haikea fiilis kun tanssikoulun kesätauko alkaa ja itsellä urheilukielto lähestyy. Eli leikkaus kolkuttelee jo ovella. Enää vain yhdeksän päivää! Tänään kävin tapaamassa leikkaussihteeriä joka näytti minulle sen huoneen jossa minut leikataan ja hän mittasi minut tukiliivin tilaamista varten. Kerroin omasta huolestani, kuinka olen kovin neulakammoinen ja todennäköisesti täydellisessä paniikissa kun on operaatio päivä ja kanyylin laitto... Naureskelin, että minut saa varmaan tyrmätä, jotta en juoksisi karkuun. Mutta koetan olla ajattelematta sitä niin pitkään kun voin. Koetan sen sijaan keskittyä siihen, että pian mahareppu on poissa, eikä kynsitöitä tehdessä enää tarvitse hävetä mahahikeä. Ja ne vaatteet joita vihdoin kehtaan käyttää. Ihanuutta! Pian on edessä 6-8 viikkoa hiljaisempaan tahtiin etenemistä. Käytän viimeisen ajan hyödykseni ja nautin liikkumisesta, kävelystä, tanssimisesta ja kuntosaleilusta.  Päivän vinkki: tee asioita jotka saavat sinut onnelliseksi tänään ja joita et kadu huomenna. <3

Kiireitä

En ole ehtinyt hetkeen istahtaa alas kirjoittamaan, elämäni on ollut sen verran kiireistä. On tullut tehtyä töitä, käynyt salilla, tanssittu ja käyty päivittämässä kynsiosaamistaan Turussa Odyssey nail systemsin kilpailukoulutuksessa. Mutta sitten se kaikkein tärkein. Leikkauspäivä on varattu! 16.5 olisi veitsen alle meno ja sitten tämä mahareppu lähtee, jee! Kun maha on saatu pois ja parannuttu kunnolla niin myöhemmin (n. 6 kk ensimmäisen operaation jälkeen) leikellään reidet. Kaksi vuotta tätä on odottanut niin en jotenkin osaa käsittää sitä, että pian se todellakin tapahtuu. Tietysti pelottaa hurjasti ja leikkaussihteeri käski  miettimään etukäteen mieltä painavia kysymyksiä, jotka käsitellään viikkoa ennen leikkausta kun käyn sovittamassa tukiliiviä. Aiemmin kysymyksiä tuntui olevan loputtomasti, mutta nyt kun niitä pitäisi kirjoittaa paperille niin en keksi mitään, vaan pää lyö ihan tyhjää. Melkein kuin se (pää) kieltäytyisi käsittelemästä koko tulevaa operaatiota. Toisaalta olen hukuttanut itseni tekemisen paljouteen, niin en ole ehtinyt edes hirveästi ajattelemaan/stressaamaan.

Haave masu (lainattu google kuvahaku)

Olen pyörähdellyt peilin edessä aamuisin ja koettanut miettiä miltä peilikuva näyttää leikkauksen jälkeen. Sitten housuista ei  tursota enää niin pahasti, mekot näyttää nätimmältä päällä  ja istumatyötäkin on mukavampi tehdä kun mahapoimut ei haudu kuumuudesta. Ensimmäistä kertaa ehkä myös kehtaa käyttää bikineitä miettimättä jokaikisen sekuntin ajan sitä, että missä on lähin vaatekappale millä mahan saa piiloon. Matalavyötäröiset housutkin on myös mahdolliset, I want it all! En haaveile mistään sixpackista vaan sileästä vatsasta. Normaalista vatsasta, joka ei mene istuessa neljälle makkaralle.

Teen työkseni myös kynsiä Odyssey nail systemsin tuotesarjalla. Kävin jatkokoulutuksessa Turussa, jossa opetettiin kilpailukynsien tekemistä. Kilpailemiseen olisi vielä pitkä matka, jos joskus aion yrittää mutta ensin pitäisi löytää täydellinen malli. Olen tehnyt pari vuotta kynsiä ja pidän siitä paljon. Koulutuksessa opin silti paljon uutta ja pääsinpä korjaamaan vanhaa tietämystä oikeaksi (hups). Vaikka haluan tehdä myös personal trainerin töitä tulevaisuudessa (tai jotain muuta, en vielä tiedä mikä haluan olla isona) niin kynsien tekemisestä en halua luopua. Olen pikkutytöstä asti ollut intohimoinen kynsien parissa väkertelijä. Loimaalla asuessani minulla oli laukullinen kynsilakkoja ja koristeita. Saatoin lakata kynsiäni 4 tuntia (ja ne kestivät max 5 päivää kiinni). Sitten minulle vinkattiin rakennekynsien ihmeellisestä maailmasta. Ystäväni suositteli ONS koulutusta, enkä ole sitä päivääkään katunut. Koulutus oli pitkä ja valmisti minua hyvin työelämää varten, toisin kuin muut koulutukset jotka kestävät päivän ja sen jälkeen olet "ammattilainen". Näitä väkerryksiä minäkin olen monesti päässyt korjailemaan. Kauniit kynnet vahvistavat monen naisen itsetuntoa, myös minun.

Olen törmännyt lähipäivinä useasti tiettyyn ilmiöön: pikalaihdutukset. Ei edes parin kilon pudoksia vaan kymmenien kilojen ja se kaikki hyvin lyhyessä ajassa. Se tarkoittaa lähes täydellistä syömättömyyttä (kokemusta on). Haluan kertoa kaikille, että pikalaihdutuksella ei saa mitään pysyvää aikaiseksi. Kun tietty kilomäärä (esim. 20kg) tai aikaraja (esim. 5 vko) on rikottu niin sitten palkitaan kova kärsimys ja näännyttäminen ruoalla. Kaikki tulee pian takaisin ja mahdollisesti vielä moninkertaisena. Tietysti painon haluaa saada putoamaan nopeasti, varsinkin jos sitä on paljon. Heti XXL-kokoisesta S-kokoiseksi. Ymmärrän sen ja tiedän tunteen, mutta hyvin hyvin harva saa tästä pysyvää muutosta itselleen. Vielä ei ole keksitty sukkahousuja, jotka laihduttavat puolestasi yhdessä yössä.

OMG! (minä ja pizza  2008)

Teini-ikäisenä itse laihdutin 20 kiloa 2 kk ajassa. En lihonut heti, koska en alkanut syömään missään vaiheessa normaalisti. Ruoka oli lähinnä roskaruokaa tai karkkia ja annokset hyvin pieniä, joten nälkä oli kokoajan. Lihaksia ei ollut ja jaksaminen oli nollassa. Sain myös pysyvän sydämen rytmihäiriön, joka nykyäänkin muistuttaa olemassaolostaan. Noin vuoden päästä aloin lihomaan, kun palasin aiempiin ruokatottumuksiini ja sain 40 kiloa lisää painoa hyvin lyhyessä ajassa. En ollut opetellut normaaleja ruokatapoja, joten "entisen minäni" ruokatottumukset tulivat vaivatta takaisin. Jos nyt voisin mennä sanomaan teini-minälle jotakin, niin takoisin päähän yhden viestin. "Opettele syömään oikein ja laihduta sillä tavalla, älä syömättömyydellä. Silloin siitä tulee pysyvä elämäntapa. Tuota rataa olet pian paljon lihavampi kuin koskaan aiemmin."

Olen huomannut, että vaikka nyt olen ollut samassa painossa kaksi vuotta niin keho ei välttämättä viestitä eteenpäin, että nyt on täysi olo, vaan pystyn helposti ahtamaan itseni järjettömän täyteen. Yhtä paljon kuin silloin isona. Edelleen opettelen joka päivä syömään oikein. Ruoan laatu, säännöllisyys ja annoskoot ovat minulla jatkuvasti elämässä läsnä. Koetan välttää turhimpia kaloreita kuten alkoholia tai irtokarkkeja (vaikka ne onkin suuri heikkous). Joudun monesti kieltämään itseäni ottamasta enempää ruokaa, koska en oikeasti enempää tarvitse. Jos itselläni tulee romahduskausi, niin venytän vatsalaukun helposti äärimmilleen, josta seuraa se, että normaaliin ruokavalioon palatessani saan tuntea vahvaa nälän tunnetta jopa muutaman päivän. En tiedä onko koko loppuelämä samaa opettelemista joka päivä. Toivon, että joskus oppisin ajattelemaan syömistä normaalikokoisen ihmisen tavoin, enkä pakkomielteenä.

Sen verran pitkää diipadaapaa tullut kirjoitettua tällä kertaa, että vinkkinä lyhyesti: opettele syömisen yhteydessä käyttämään positiivista ajattelutapaa. Sen sijaan, että ajattelisit "en saa syödä tätä.." ajattele "saan syödä tämän". Se on auttanut minulla nälkäisinä hetkinä.