Taas liikkeellä !

Eilen on viimeinkin päässyt ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen salille, jes! Nyt huomasi sen, kuinka täysin lihakset ja voimat ovat kahdessa kuukaudessa kropasta hävinneet. Edes parin viikon polkupyöräily ei ole paljoa pelastanut. Tuntui lähinnä naurettavalta heilutella reilusti pienempiä painoja, millä oli viimeksi treenikalenterin mukaan tehnyt. Mutta tästä on suunta vain ylös päin ja onneksi pohjakunnon ollessa hyvä, pääsee nopeammin timmimpään kuntoon. En pääse myöskään ylitse tästä mahtavasta tunteesta, kun ensimmäistä kertaa ikinä oikeasti tykkään vatsastani! Vielä kun vähän pääsee vatsalihaksia treenailemaan niin se näyttää vieläkin paremmalta.

Treenitauolla ehdinkin sitten nauttimaan kesästä. Sai rentoutua, pelailla ja ehti nähdä kavereita. Ei ollut kiire sijoittaa kalenteriin treeniaikoja, miettiä syömisien kellonaikoja tai valmistella seuraavan päivän  monipuolisesti ravitsevia (ja proteiini pitoisia) eväitä. Rutiinit sai kyytiä. Koirien kanssakin on tullut touhuiltua ja hekin ovat (luultavasti) nauttineet siitä, että äiti on ollut enemmän kotona. Kova kaipuu treeniin ehti myös kasvaa samalla ja viimeisen viikon lähinnä laski päiviä, milloin taas pääsee/ehtii treenaamaan.

Bella (vas.) ja Luna (oik.)

Nyt vaan mietin, että saanko venyttää tuota arpea vai en. Toisaalta jotkut liikkeet venyttävät ja sattuvat, mutta pelkään, että jos en venytä yhtään niin pystynkö ikinä venyttelemään vatsalihaksia. Pitäisi soittaa hoitajille ja kysyä mutta en saa aikaiseksi. Alavatsa on edelleen tunnoton ja jos joku äkisti koskee siihen (pöytä, jonkun toisen käsi tms) niin tuntuu kammottava paineen tunne. Mutta oli tämä edelleen sen kaiken arvoista. Pian tanssikoulukin jo taas alkaa ja mietin voinko hakeutua sinne, kun on reisien operointi vuorossa talvella. Toisaalta saattaisin ehtiä syyslukukauden tanssia ja keväällä ehtisin ehkä toivuttuani loppukaudesta mukaan treeneihin. Ehtiihän tässä sitäkin miettiä.

Tällä kertaa vinkiksi, ehkä enemmän taas itselleni, että kannattaa opetella ulos  pessimistisestä ajattelusta ja ajatella asioita positiivisemmin. Tätä olen harjoitellut tällä viikolla itsekseni enemmänkin, koska olen taipuvainen aina stressaamaan kaikesta. Kun stressaa vähemmän niin ei myöskään himoitse kokoajan turhia herkkuja ja mielikin on keveämpi.

Voihan juhannus!

Juhannukset oli tuli ja meni. Mitä tuli tehtyä? Nautittua elämästä syömisen ja juomisen merkeissä. Sitten oli se karu hetki edessä kun hyppäsin vaa'alle ja totesin, että sama meininki ei voi enää jatkua. Kaivoin polkupyörän varastosta esille ja olen tällä viikolla käynyt joka päivä polkemassa hiljakseen. Joka kerta aina hieman pidemmälle, mutta silti rauhallisesti, etten revi paikkoja auki. Tukiliivi vyötärön seudulla pitää myös huolta siitä, että kylmä ei ainakaan tule. Kotona vaan heti huolellisesti pesulle, ettei haavat tulehdu.

Leikkauksesta on nyt kuusi viikkoa ja kahden viikon ajan olisi vielä kielto nostaa mitään raskasta (en pääse kuntosalille), joten johonkin se energia pitää kuluttaa. Tikkien poiston jälkeen luulin menettäväni järkeni kutinan vuoksi. Haavat alkoivat kutiamaan järjettömän paljon ja niitä kun ei voinut raapia! Kosteusvoide pelasti muutaman päivän kuluttua tuosta ongelmasta. Tunto ei ole vielä alavatsan seudulle palautunut ja kosketus tuntuu vain inhottavana paineena vatsan pohjassa. Mutta olen äärimmäisen tyytyväinen kyllä nykyiseen mahaani! Napa näyttää vähän hassulta, ihan kuin yhdestä kohdasta olisi tikit auenneet liian aikaisin, mutta aion sanoa siitä syksyllä jälkitarkastuksen yhteydessä. Jahka saan juhannuskilot karistettua niin ehkä sitten saan sitä kuvaa otettua. Tällä hetkellä haava jo kiinni ja siisti, tosin kovin punainen. Luin jostakin, että neljännen viikon jälkeen leikkauksesta haavat ovat rumimmillaan.

Nyt en malta enempää kirjoitella sillä tuolla ulkona on ehkä kaunein kesä pitkään aikaan ja siellä on niin ihanaa liikuskella!

Kuulumisia

Neljä viikkoa leikkauksesta kulunut ja itse olen hyvin tyytyväinen tulokseen. Tikit otettiin eilen pois ja haavat ovat parantuneet hyvin. Liikkuminen ei enää satu (paitsi jotkut kiertoliikkeet ja liika venytys) mutta silti kirurgi käski vielä kuukauden varomaan kaikkia nopeita ja raskaita liikkeitä. Tukivyötä joudun myös käyttämään päivisin seuraavan kuukauden. Mutta maha on sileä, wohoo! Leikkauksessani mukana olleet hoitajat tulivat myös tarkastelemaan tulosta ja ihailivat uutta vyötäröäni. Napani alkaa myös näyttämään normaalilta, eikä vain teurastetulta reiältä täynnä tikkejä. Jos rohkaistun niin saatan myös lisätä kuvan myöhemmin. Vaikka kärsin kovista kivuista alussa, niin siitä huolimatta en ole katunut päivääkään leikkausta. 

Kuukauden sairaslomailu ja liikkumisen rajoittuneisuus on kyllä aiheuttanut pari ylimääräistä kiloa elopainoa mutta ne sulavat heti jahka pääsen takaisin liikenteeseen. Olen koettanut nyt korvata irtokarkkien himoa syömällä kuivattuja omenalastuja. Nams! Itseäni hemmotellakseni tilasin itselleni pari uutta 50's henkistä mekkoa. Kuvat google haulla alika 50's dress ja killer panda 50's.

Alika

Killer panda

En malta odottaa että tuo sade loppuu ja pääsen näitä ulkoiluttamaan, iih! Tilasin myös valkoisen tyllihameen joka käy muidenkin 50's mekkojeni kanssa (2 kpl). Suorastaan rakastan 50 luvun kellohameita ja mekkoja.

Tämän kertaiseksi vinkiksi, jota painotan nyt erittäin kovasti itselleni: Jos menee herkutteluksi, niin älä ruoski itseäsi liikaa ja syö vielä lisää ajatellen, että peli on jo menetetty. Uusi päivä, niskasta kiinni taas ja liikkeelle, sekä ravitse kehoasi terveellisellä ruoalla. Myös terveellinen voi olla maukasta. Oma herkkuni on kesäisin tuoreet mansikat palasina maitorahkan seassa funlight tilkalla makeutettuna.

Elämä voittaa taas

Kolme päivää olivat todellakin ne pahimmat. En päässyt sängystä ylös, enkä sänkyyn omin avuin. Ruoka toimitettiin sänkyyn ja särkylääkkeitä taisin nappailla kuin karkkia. Ensimmäinen suihkussa käynti ilman tukiliiviä oli kyllä melkoinen. Heikkohermoisena meinasi taju lähteä, kun oli niin karua katsottavaa nuo haavat, enkä uskaltanut edes yrittää seisoa suorassa. Muutaman metrin kävelykin kotona sai jo haukkomaan happea hengästymisestä ja puhuminen oli rankkaa. Mutta viikon kuluttua leikkauksesta pääsin jo seisomaan suorassa, vaikka tietysti pientä kiristystä tuntui, sekä tuntuu edelleen. Kaksi päivää sitten kävin ensimmäistä kertaa kävelemässä. Alle 1 km matkan köpöttelin hiljaa vanhempieni työpaikalle, josta sain kyydin takaisin kotiin, koska se matka olikin yllättävän raskas! Seuraavana päivänä sama reissu, mutta sitten sain jo vähän reippaammin tossua toisen eteen. Kohtahan tässä ollaan taas matkalla kohti teräksistä kuntoa!

Veljen häät 2012

Olen kotona puuhastellut, pessyt pyykkiä, nyppinyt voikukkia takapihalta voikukkaraudalla ja vähän järjestellyt paikkoja. Pientä liikkeessä pysymistä, jotta kiinnikkeitä ei pääse kehittymään. Jouduin jo kerran pyytämään leikkaussihteeriltä lyhyempää tukiliiviä, kun vanha painoi istuessa kovasti jokapaikkaan. Onneksi siellä ollaan todella ymmärtäväisiä silloinkin kun soitan, että mitä ihmeen patteja ihoni alla on (kudosnestettä, joita tulee aina leikkauksen jälkeen, mutta sulaa itsestään ajan kanssa pois). Tikit poistetaan 13.6. Haavan keskellä olevat ovat itsestään sulavia ja vain reunimmaiset poistettavia. Olen pariin kertaan pyörinyt peilin edessä ja ihaillut, oikeasti ihaillut massuani. Ensimmäistä kertaa elämässäni voin sanoa niin, tuntuu muuten aikas hyvältä! Se ei enää ole löysä nahkareppu vaan pieni söpö kumpu. Tietysti on turvotus ja arvet sekä ihoteipit. Napani on myös aika karua katsottavaa mutta ajan kanssa se siitä tasoittuu. En malta odottaa, että pääsen tukiliivistä ja tikeistä eroon! Tavoitteeni on näyttää hyvältä eräässä kesämekossa, mihin olen ristipistoilla tehnyt prinsessa Zeldan (pelihahmo) selkään. Kyllä, olen myös pelinörtti.

Talvella on sitten reisien vuoro, mutta sitä en aio edes ajatella vielä. Onneksi tästä parantuminen tapahtuu nopeammin kuin kuvittelin, joten en aio turhaan pelätä sitä operaatiota niin paljoa. Käsivarsien nahkat aion jättää leikkaamatta, sillä haavena on saada sen verran käsivarsiin(kin) lihasta, että nahka ei häiritse. Pianhan tässä pääsee jo taas treenailemaan! Tai... 4 vko päästä voin alkaa haaveilemaan treenaamisesta. Mutta kuitenkin. Ulkona on kesä ja aurinko paistaa ja mahareppu on poissa. Elämä on ilo!

Terveisiä sängyn pohjalta

Abdominoplastia käyty läpi ja eilen pääsin kotiin. Yhden yön vietin heräämössä, enkä aio valehdella,  kivut olivat aivan järkyttävät. Vatsaa kiristää edelleen kovasti ja sängystä en pääse ylös omin avuin. Lääkärikeskuksella minut avusti kolme hoitajaa jalkeille ja vasta neljännellä yrityksellä sain hyvin pieniä askeleita otettua. Ensimmäisellä yrityksellä pääsin vain istumaan ja tuskan hiki pakotti makuulle. Toisella kerralla pääsin seisomaan mutta kipu meinasi viedä tajun. Kolmannella yrittämällä se taju lähti ensimmäisen askeleen kohdalla ja taisin anoa, että saisin vain jäädä sänkyyn. Tukiliivi tuntui inhottavalta ja dreenit sattuivat kovasti, mutta niitä ei kuulemma voinut poistaa ennen kuin olisin ottanut ensimmäiset askeleet. Jokaisen yrityksen välillä makoilin ja koetin saada huimauksen loppumaan. Pyörittelin nilkkoja, söin, join ja hengittelin. Tulivathan ne askeleet sieltä, vaikka sattui, kiristi ja huimasi. Dreenien pois ottaminen sattui myös kovasti ja taisin pyydellä lisää kipulääkkeitä kokoajan. Kotimatka teki myös pahaa kun jouduin kävelemään autolle ehkä noin 100 metriä (tällä kipuskaalalla ois voinu olla 10km) ja kestää tärisevän automatkan. 

Mutta eka yö vietetty kotona.  Leikkauspöydälle jäi 600 grammaa ihoa. Sileän mahan lisäksi minulla on uusi napa! Kotona minulla on sänkyyn kasattu korokkeita selän sekä polvien alle niin, että voin makoilla hieman linkussa. Nousen toistaiseksi vain vessassa käydäkseni ja koetan saada vatsaa hieman suoritettua. Tukiliiviä joudun käyttämään seuraavat 4vkoa ja tikit poistetaan 13.6. Uskon, että tämä on kaiken tämän arvoista kun pukeudun ensikertaa kesämekkoon ilman, että sukkahousuja on kiskottu kainaloihin.

Kiitos kirurgille ja ihanille hoitajille jotka jaksoivat itkuni ja kannustivat taukoamatta.

Lähtölaskenta

Wappuilua

Tällä kertaa yritän oikeasti tehdä lyhyempää tekstiä. Taas on ehtinyt sattua ja tapahtua. Tanssikouluni kevätesitys pidettiin ja tällä kertaa osasin olla oikeasti tyytyväinen omaan suoritukseen. Mutta oli kyllä tullut harjoiteltuakin! Haikea fiilis kun tanssikoulun kesätauko alkaa ja itsellä urheilukielto lähestyy. Eli leikkaus kolkuttelee jo ovella. Enää vain yhdeksän päivää! Tänään kävin tapaamassa leikkaussihteeriä joka näytti minulle sen huoneen jossa minut leikataan ja hän mittasi minut tukiliivin tilaamista varten. Kerroin omasta huolestani, kuinka olen kovin neulakammoinen ja todennäköisesti täydellisessä paniikissa kun on operaatio päivä ja kanyylin laitto... Naureskelin, että minut saa varmaan tyrmätä, jotta en juoksisi karkuun. Mutta koetan olla ajattelematta sitä niin pitkään kun voin. Koetan sen sijaan keskittyä siihen, että pian mahareppu on poissa, eikä kynsitöitä tehdessä enää tarvitse hävetä mahahikeä. Ja ne vaatteet joita vihdoin kehtaan käyttää. Ihanuutta! Pian on edessä 6-8 viikkoa hiljaisempaan tahtiin etenemistä. Käytän viimeisen ajan hyödykseni ja nautin liikkumisesta, kävelystä, tanssimisesta ja kuntosaleilusta.  Päivän vinkki: tee asioita jotka saavat sinut onnelliseksi tänään ja joita et kadu huomenna. <3

Kiireitä

En ole ehtinyt hetkeen istahtaa alas kirjoittamaan, elämäni on ollut sen verran kiireistä. On tullut tehtyä töitä, käynyt salilla, tanssittu ja käyty päivittämässä kynsiosaamistaan Turussa Odyssey nail systemsin kilpailukoulutuksessa. Mutta sitten se kaikkein tärkein. Leikkauspäivä on varattu! 16.5 olisi veitsen alle meno ja sitten tämä mahareppu lähtee, jee! Kun maha on saatu pois ja parannuttu kunnolla niin myöhemmin (n. 6 kk ensimmäisen operaation jälkeen) leikellään reidet. Kaksi vuotta tätä on odottanut niin en jotenkin osaa käsittää sitä, että pian se todellakin tapahtuu. Tietysti pelottaa hurjasti ja leikkaussihteeri käski  miettimään etukäteen mieltä painavia kysymyksiä, jotka käsitellään viikkoa ennen leikkausta kun käyn sovittamassa tukiliiviä. Aiemmin kysymyksiä tuntui olevan loputtomasti, mutta nyt kun niitä pitäisi kirjoittaa paperille niin en keksi mitään, vaan pää lyö ihan tyhjää. Melkein kuin se (pää) kieltäytyisi käsittelemästä koko tulevaa operaatiota. Toisaalta olen hukuttanut itseni tekemisen paljouteen, niin en ole ehtinyt edes hirveästi ajattelemaan/stressaamaan.

Haave masu (lainattu google kuvahaku)

Olen pyörähdellyt peilin edessä aamuisin ja koettanut miettiä miltä peilikuva näyttää leikkauksen jälkeen. Sitten housuista ei  tursota enää niin pahasti, mekot näyttää nätimmältä päällä  ja istumatyötäkin on mukavampi tehdä kun mahapoimut ei haudu kuumuudesta. Ensimmäistä kertaa ehkä myös kehtaa käyttää bikineitä miettimättä jokaikisen sekuntin ajan sitä, että missä on lähin vaatekappale millä mahan saa piiloon. Matalavyötäröiset housutkin on myös mahdolliset, I want it all! En haaveile mistään sixpackista vaan sileästä vatsasta. Normaalista vatsasta, joka ei mene istuessa neljälle makkaralle.

Teen työkseni myös kynsiä Odyssey nail systemsin tuotesarjalla. Kävin jatkokoulutuksessa Turussa, jossa opetettiin kilpailukynsien tekemistä. Kilpailemiseen olisi vielä pitkä matka, jos joskus aion yrittää mutta ensin pitäisi löytää täydellinen malli. Olen tehnyt pari vuotta kynsiä ja pidän siitä paljon. Koulutuksessa opin silti paljon uutta ja pääsinpä korjaamaan vanhaa tietämystä oikeaksi (hups). Vaikka haluan tehdä myös personal trainerin töitä tulevaisuudessa (tai jotain muuta, en vielä tiedä mikä haluan olla isona) niin kynsien tekemisestä en halua luopua. Olen pikkutytöstä asti ollut intohimoinen kynsien parissa väkertelijä. Loimaalla asuessani minulla oli laukullinen kynsilakkoja ja koristeita. Saatoin lakata kynsiäni 4 tuntia (ja ne kestivät max 5 päivää kiinni). Sitten minulle vinkattiin rakennekynsien ihmeellisestä maailmasta. Ystäväni suositteli ONS koulutusta, enkä ole sitä päivääkään katunut. Koulutus oli pitkä ja valmisti minua hyvin työelämää varten, toisin kuin muut koulutukset jotka kestävät päivän ja sen jälkeen olet "ammattilainen". Näitä väkerryksiä minäkin olen monesti päässyt korjailemaan. Kauniit kynnet vahvistavat monen naisen itsetuntoa, myös minun.

Olen törmännyt lähipäivinä useasti tiettyyn ilmiöön: pikalaihdutukset. Ei edes parin kilon pudoksia vaan kymmenien kilojen ja se kaikki hyvin lyhyessä ajassa. Se tarkoittaa lähes täydellistä syömättömyyttä (kokemusta on). Haluan kertoa kaikille, että pikalaihdutuksella ei saa mitään pysyvää aikaiseksi. Kun tietty kilomäärä (esim. 20kg) tai aikaraja (esim. 5 vko) on rikottu niin sitten palkitaan kova kärsimys ja näännyttäminen ruoalla. Kaikki tulee pian takaisin ja mahdollisesti vielä moninkertaisena. Tietysti painon haluaa saada putoamaan nopeasti, varsinkin jos sitä on paljon. Heti XXL-kokoisesta S-kokoiseksi. Ymmärrän sen ja tiedän tunteen, mutta hyvin hyvin harva saa tästä pysyvää muutosta itselleen. Vielä ei ole keksitty sukkahousuja, jotka laihduttavat puolestasi yhdessä yössä.

OMG! (minä ja pizza  2008)

Teini-ikäisenä itse laihdutin 20 kiloa 2 kk ajassa. En lihonut heti, koska en alkanut syömään missään vaiheessa normaalisti. Ruoka oli lähinnä roskaruokaa tai karkkia ja annokset hyvin pieniä, joten nälkä oli kokoajan. Lihaksia ei ollut ja jaksaminen oli nollassa. Sain myös pysyvän sydämen rytmihäiriön, joka nykyäänkin muistuttaa olemassaolostaan. Noin vuoden päästä aloin lihomaan, kun palasin aiempiin ruokatottumuksiini ja sain 40 kiloa lisää painoa hyvin lyhyessä ajassa. En ollut opetellut normaaleja ruokatapoja, joten "entisen minäni" ruokatottumukset tulivat vaivatta takaisin. Jos nyt voisin mennä sanomaan teini-minälle jotakin, niin takoisin päähän yhden viestin. "Opettele syömään oikein ja laihduta sillä tavalla, älä syömättömyydellä. Silloin siitä tulee pysyvä elämäntapa. Tuota rataa olet pian paljon lihavampi kuin koskaan aiemmin."

Olen huomannut, että vaikka nyt olen ollut samassa painossa kaksi vuotta niin keho ei välttämättä viestitä eteenpäin, että nyt on täysi olo, vaan pystyn helposti ahtamaan itseni järjettömän täyteen. Yhtä paljon kuin silloin isona. Edelleen opettelen joka päivä syömään oikein. Ruoan laatu, säännöllisyys ja annoskoot ovat minulla jatkuvasti elämässä läsnä. Koetan välttää turhimpia kaloreita kuten alkoholia tai irtokarkkeja (vaikka ne onkin suuri heikkous). Joudun monesti kieltämään itseäni ottamasta enempää ruokaa, koska en oikeasti enempää tarvitse. Jos itselläni tulee romahduskausi, niin venytän vatsalaukun helposti äärimmilleen, josta seuraa se, että normaaliin ruokavalioon palatessani saan tuntea vahvaa nälän tunnetta jopa muutaman päivän. En tiedä onko koko loppuelämä samaa opettelemista joka päivä. Toivon, että joskus oppisin ajattelemaan syömistä normaalikokoisen ihmisen tavoin, enkä pakkomielteenä.

Sen verran pitkää diipadaapaa tullut kirjoitettua tällä kertaa, että vinkkinä lyhyesti: opettele syömisen yhteydessä käyttämään positiivista ajattelutapaa. Sen sijaan, että ajattelisit "en saa syödä tätä.." ajattele "saan syödä tämän". Se on auttanut minulla nälkäisinä hetkinä.

Lukuja

Tänään olenkin ollut ihan täpinöissäni. Aamulla en meinannut malttaa odottaa konsultaatio aikaa ja vaan tuijottelin kelloa ja jännitin koko tapaamista. Se meni kuitenkin hienosti ja lääkäri tarjosi minulle parempia ratkaisuja kuin mitä olin itse ajatellut. Positiivinen fiilis jäi, vaikka kallista tuo tuleekin olemaan. Mutta omaan hyvinvointiin sijoittamista tämäkin. Viikonlopun päätin pureskella asioita, mutta ensiviikolla kyllä varaan ajan leikkaukseen ja sitten tämä "mahareppu" lähtee. Ennen kesää haluan tämän operaation hoidettavan, tosin vasta tanssikoulun kevät esityksen jälkeen. Abdominoplastia on siis kyseessä ja myöhemmin olisi tarkoituksena leikata vielä reisien löysä nahka. Niistä oli lääkärin mukaan varaa vielä sulatella vähän rasvaa. Tämän innoittamana menin salille tekemään järrrjettömän rankan treenin hymyssä suin. Tämä antaa kyllä uutta puhtia treeneihin, varsinkin kun liikuntakielto tulee olemaan melkoisen pitkä leikkauksen jälkeen.

Palataan kuitenkin vielä hetkeksi lääkärin tapaamiseeni. Se tunne kun lääkäri kysyi miksi olen hakeutunut hänen juttusilleen ja pääsin jälleen toteamaan painon pudotuksestani. Ensimmäinen kysymys, kuten aina, oli jälleen "miten sinä sen teit?" ja lääkärin leuka tipahti alas kun sanoin, että rehellisesti liikkumalla ja ruokavaliota muuttamalla. Luulen, että yhä useampi ihminen hakeutuu noihin korjausleikkauksiin jos laihdutus on tapahtunut vatsalaukun ohitusleikkauksen/kuristuksen minkä lie jälkeen. Minun  lukuni on 45 kiloa. Sanoessani sen, se tuntuu vain numerolta mutta kun sitä rupeaa enemmän miettimään niin on se aika mielettömän paljon. Kun totesin että projektiin meni kolme vuotta ja paino on pysynyt samalla haarukalla kaksi vuotta, niin se silti aina säväyttää vähän itseänikin. Onko tähän vieläkään itse lopulta tottunut? Jokaikinen aamu herätessäni katson peilistä itseäni varmistaakseni, että tämä olen minä nyt. Ja aina vähän hämmästyn.

Kevät saapui kynsiini

Tänään postista tipahti myös uusi Muscle & Fitness Hers. Tykkään lukea muitakin urheiluun ja hyvinvointiin keskittyviä lehtiä sekä artikkeleita, koska niistä saa uutta inspiraatiota ja motivaatiota liikkumiseen. Niissä on usein myös hyviä ruokavinkkejä.  Päivän oma vinkkini olkoon tänään ruokailun säännöllisyys. Jos syöt liian harvoin niin aineenvaihduntasi hidastuu. Ruokailuvälien tulisi olla 2-4 h, optimaalisin olisi noin 3 h. Muista syödä aina jotain, ottaen mielellään myös laatu huomioon, eikä oteta energiaa suklaapatukasta tai karkista. Itselläni kulkee aina käsilaukussa proteiinipatukka mukana täpärien tilanteiden varalta.

Loin tämä blogin innostaakseni muita, mutta ennen kaikkea tein sen myös itseäni varten. Että en ajattelisi oman projektini olevan ohitse, vaan aina läsnä, tälläkin hetkellä. Luku 45 on se, josta pidän kiinni. Sitä ei enää koskaan oteta takaisin. Tämän asian julki tuominen auttaa minua tässä tavoitteessa. Jos kiloja nyt pari putoaa, niin putoaa mutta takaisin ei enää kerrytetä. Repsahdusten (omassa tapauksessa "romahdusten") jälkeen härkää tartutaan jälleen sarvista kiinni ! Oma elämä pitää ottaa haltuun nyt.

Jännitystä ilmassa

Olen saanut taas itseäni niskasta kiinni ja ehtinyt käymään ahkerasti treenailemassa, sekä saanut pidettyä syömiset kurissa. Jes, hyvä minä! Treeni tuntuu kolotuksena kropassa kun tuli liian pitkään taas lepäiltyä ja otettua rennommin. Mutta pian nekin kolotukset ovat kadonneet eikä treeni tunnu enää yhtä pahalta. Sitten lisätään lisää painoja ja tehoa! Perjantaina olisi plastiikkakirurgille meno konsultaation merkeissä. Silloin tehdään päätöksiä mistä kaikkialta kursitaan ja mitä maksaa. Sen jälkeen olisi vielä hoidettavana rahoituspuoli. Mutta siitä myöhemmin lisää.

Minulta on paljon kyselty erilaisia vinkkejä laihdutuksen/liikkumisen/ruokavalion suhteen niin ajattelin ruveta jakamaan toisinaan pieniä vinkkejä mitä pääsääntöisesti noudatan omassa arjessa. Mutta näistä sitten myöhemmin, kunhan pääsen oman tietokoneen äärelle ja jaksan asiaan paneutua. Sen voisin näin ekana vinkkinä sanoa, että tuo aurinko on erittäin ihana lenkkikaveri ulkona, joka myös antaa energiaa !

Tick tock...

Sain varattua konsultaation Kotkaan yksityiselle plastiikkakirurgille. Nyt ei voi muuta kuin odottaa. Kahden viikon päästä sitten sovitaan mitä tehdään ja milloin... jos tehdään(=jos saan pankista lainaa). Tuntuu että aika olisi jumahtanut paikoilleen. Haluaisin jo päästä operaatioon ja saada tämän asian alta pois. Motivaatio painon säilyttämisen kanssa tuntuu romahtaneen ja herkut maistuisi, koska en tunne oloani hyväksi. Haluaisin myös, että tuo pakkanen laskisi ja tiet sulaisivat. Sitten alkaisin taas juoksemaan. Salilla käyminen toisaalta tukee enemmän tavoitettani saada lihaksikkaampi kroppa, mutta nyt tuntuu että haluan vain juosta. Siinä tuntee konkreettisemmin polttavansa rasvaa ja ajatukset tyhjenee sekä olo virkistyy. Salin jälkeen on lähes aina piesty (mutta toki tyytyväinen) olo. Mutta ääääh haluan nää nahkat pois. Se on ainoa asia mitä pystyn tällä hetkellä ajattelemaan ja se tekee minut hulluksi. Se minusta tällä kertaa.

Luin jostain Helsingin sanomien liitteestä siitä, että nykyistä suomalaisen naisen "normaali"-kokoa pitäisi muuttaa suuremmaksi. Ymmärrän kyllä että nykyään ylipainoisia on enemmän kuin aiemmin. Ja tiedän itse entisenä lihavana sen, kuinka musertavaa on kun ei koe olevansa normaalin kokoinen. En sinällään näe huonona sitä, jos vaatekauppojen tarjontaa suurennetaan kokojen puolesta. Mutta en haluaisi myöskään antaa ihmisille sitä uskoa siitä, että on tervettä olla isompi. Ylipaino kuitenkin tuo enemmän terveysriskejä mukanansa. En isona ollessani tajunnut voivani huonosti. Tai pikemminkin en tiennyt, että voisin voida paremminkin. Laihduttuani itselläni parani yleiskunnon lisäksi muunmuassa unenlaatu, mielenvirkeys ja vatsan toiminta. Jos voisin, haluaisin auttaa ihmisiä heräämään siihen miten roskaruoka ja liikkumattomuus vaikuttaa omaan elämän laatuun.

Heart healthy foods

Terveelliset elämäntavat opitaan kotona omilta vanhemmilta. En tiedä miten neuvolat auttavat tässä asiassa tuoreita vanhempia. Kehotetaanko vanhempia opettamaan lapsiaan alusta asti, siitä miten ja mitä tulee syödä. Paljonko saat pelata videopelejä ja leikitkö ulkona. Jos olet hyvällä tuurilla kasvanut niin, että kasvikset maistuvat ja roskaruoka ei järin viehätä, niin se asia saattaa korjaantua siinä vaiheessa kun muutat kotoa pois. Ruoka on kallista. Terveellinen ruoka on vieläkin kalliimpaa ! Suomessa ruoan hinta ei  kannusta ihmistä elämään terveellisesti. Jos on valittava syötkö viikon budjetin yhdessä ateriassa (esim. salaattia ja kanaa) vai syötkö koko viikon nuudeleita ja esim. tarjouksessa olleita eines hampurilaisia, niin valinta ei ole kovin vaikea. Sitten ihmetellään kun Suomen kansa on niin ylipainoista. Lehdet huutavat nykyään kaikkia laihdutusvinkkejä. Syö säännöllisesti. Syö salaattia. Syö pähkinöitä. Syö kanaa, kalaa, porkkanaa, parsakaalia, raejuustoa.. syö syö syö. Entä jos ei ole rahaa syödä noin? En ymmärrä politiikasta tai verotuksesta ja näistä päättävistä tahoista mitään, mutta ymmärrän, että Suomessa ei ole halpaa elää terveellisesti. Nostetaan veroja, kiristetään palkkoja, viedään työpaikkoja ja tuhotaan ostovoimaa. Homma toimii kuin jäätynyt junan vessa. Itse tein tietoisesti sen valinnan, että haluan elää näin ja kohdella kehoani paremmin. Koen sen lompakossani joka kerta kun käyn kaupan kassan lävitse ja maksan itseni kipeäksi terveydestä. Maksan siitä, että saan käydä hyvällä kuntosalilla. Pian saan maksaa nahkojen poistosta, palkinnoksi laihtumisesta. Pitääkö kaiken olla niin järjettömän kallista?

Jos joskus keksin ratkaisun siihen, mikä saisi ihmisen automaattisesti syömään ja elämään terveellisemmin (sen lisäksi, että siihen olisi varaa) niin haen maailman presidentin virkaan. 

Ulkona sataa lunta, joten siirryn tekemään aurinkotanssia. Tule jo kevät !

Ready set start! .... again.

Flunssaa on potkittu nyt ja on aika lähteä liikenteeseen... taas. Tuntuu aina siltä kuin alottaisi tyhjästä kun on pari viikkoa makoillut sohvan pohjalla ja vain syönyt. Todella syönyt. Täytyy myöntää että syöminen lähtee minulla helposti hanskasta, vaikka ihmiset tuntuvat olettavan että syön nykyään terveellisesti 24/7. Pakko tuottaa pettymys, mutta minäkin herkuttelen toisinaan. Sitä varten pitää liikkua entistä ahkerammin ja koettaa syödä vähintään arkipäivien ajan viisaasti, jos myös mahdollista niin yli viikonlopunkin. 

Mutta siitä liikkumisesta! Sairastelujen jälkeen on aina parasta lähteä liikenteeseen mahdollisimman maltillisesti. Viime vuonna uusin flunssani kolme kertaa peräkkäin, kun aina toivuttuani aloitin vetämällä tervehtymisen kunniaksi rankan salitreenin. Tämän vuoksi aloin viikonloppuna tsemppaamaan itseäni, että nyt alkaa taas aamuaerobiset ja herään extra aikaiseen, jotta ehdin käymään lenkillä ennen töiden alkua. Herättyäni katsoin lämpömittaria ja sen näyttäessä - 20 astetta, päästin muutaman valitun sanasen ja suunnittelin jo sänkyyn takaisin ryömimistä. Mutta kun viikonloppuna pitäisi mennä bikinit päällä bilettämään kylpylään Wonder-tapahtumaan, niin tämä ei ollut vaihtoehto. Ei muuta kuin koirat takapihalle pikaisesti ja sen jälkeen päätös, että lähden lenkille yksin. Toinen koirani on kovin arka pakkaselle ja siksi en raaskinut heitä ottaa mukaan. Vaatetta päälle sata kerrosta ja ajattelin ensin kylmyyden takia tekeväni vain 15-20 min kävelyn. Lenkki venähti 50 min mittaiseksi kun siellä tarkenikin kohtuullisen hyvin. Töiden jälkeen kotona kevyttä jumppaa (kesto n. 45min) . Suunnittelin myös, että menisin tänään illemmalla lenkille koirien kanssa, jos pakkanen on sopiva. Salille suuntaan sitten kun on vähän pohjakuntoa herätelty.

Yksi asia mitä odotan innolla on taas tanssitunneille pääseminen. Missasin kahden viikon tanssit sairastellessa. Tanssin street/hiphopia sekä viikonloppuisin showtanssia. Jos tekisin vähemmän töitä ja kävisin harvemmin salilla, niin kävisin ehdottomasti useammalla tanssitunnilla. Minua harmittaa kovin se, että Kotkassa ei järjestetä tankotanssia. Olen käynyt pari kertaa sitä kokeilemassa ja pidän siitä todella. Tanssi on hauskaa ja vapauttavaa, sekä kaiken lisäksi mahtava liikuntamuoto ! Olen tanssinut nuorempana street dancea 6 vuotta ja nykytanssia 2 vuotta. Ehdin vuoden verran kokeilla myös kilpatanssia, mutta se katkesi siihen kun nilkkani nyrjähti ja toipumiseni aikana tanssiparini oli määrätty toiselle tytölle. Painoni noustua en enää rohjennut jatkaa tanssia, mutta muutettuani takaisin Kotkaan (laihtuneena),  eräs ystäväni joka opetti tanssia silloin, suostutteli minut ryhmäänsä tanssimaan. Kyllähän minä hetken nolostelin sitä, että ryhmä oli täynnä itseäni 10-vuotta nuorempia, mutta ajan kanssa totuin sinne. Tanssi on mielestäni ehdottomasti kaiken ikäisille. Oma tanssikouluni tarjoaa myös nykyisin aikuistanssia jos ei halua nuorempien sekaan mennä.

Sain tänään varattua ajan plastiikkakirurgille konsultaatioon ensikuun alkupuolelle. Vähän jännittää jo valmiiksi, koska nyt tiedän, että tämän konsultaation jälkeen alkaa oikeasti tapahtua. Se innostaa minua myös taas liikkumisien ja syömisien kanssa. Kun saan sen projektin vedettyä loppuun, voin viimein ruveta tekemään personal trainerin työtäni täydellä teholla, miettimättä jatkuvasti sitäkin, että onko maha-nahka housuissa vaiko rumasti esillä. Toisinaan mieleni tekisi sellaisina hetkinä huudahtaa, että olen laihtunut ja siksi kannan "vararengasta." Viimeistään reilun vuoden päästä kesällä kehtaa jo bikineissä mennä rannalle kesällä tuntematta pienintäkään häpeää. Elämä on elämisen arvoista kun on tavoitteita, jotka on saavutettavissa. Olkootkin sitten vaikka pinnallisia, kuten minun tapauksessani. Auringon paistaessa mennään kohti kevättä ja lämpimämpiä ilmoja (ja sulia teitä jotka suorastaan huutavat juoksemaan taas :) )

Sairastelua

Olen ollut sairaana nyt kohta kaksi viikkoa. Flunssa vei kuumeineen ensin sängyn pohjalle neljäksi päiväksi ja sen jälkeen ääneni katosi viideksi päiväksi. Nyt pystyn mörisemään mutta kuntosalille ei vielä voi lähteä. Turhauttavaa kun kuntoprojekti on täysin jäissä sairastelun takia. Eikä oikein töihinkään pysty kun ei lähde ääntä. Mutta ainakin tänään tuli taas urakalla harjoiteltua 3D kukkasien tekoa kynsiin.

akryylikynnet 3D kukkasilla

Mainitsin miettineeni esteettistä plastiikkakirurgiaa. Olen käynyt kahdessa ilmaisessa konsultaatiossa ja kerran julkisella puolella konsultaatiossa. Julkisella eivät leikkaa. Pitäisi olla luultavasti pari viikkoa kuivaamatta suihkun jäljiltä, että olisi tarpeeksi "terveydellistä haittaa". Olen nyt sairaslomalla käyttänyt aikaa siihen, että olen etsinyt kirurgeja jotka ovat tehneet mm. abdominoplastiaa aiemminkin. Vielä kun saisin äänen takaisin niin pystyisin soittelemaan ja kyselemään  hintoja sekä muita mieltä askarruttavia kysymyksiä. Tässä on aihe mistä ihmiset ovat minua kritisoineet. "Olet nuori ja kaunis, miksi pitäisi mennä itseään leikkelemään?" Jos asia painaa tarpeeksi omaa mieltään, eikä osaa kunnolla nauttia laihdutuksensa aikaansaannosta, niin miksi ei sitten tekisi sen asian eteen jotakin? "Se maksaa niin paljon. Keksisin paljon muutakin tekemistä sille rahalle." Maksaahan tuo. Minkä hinnan voi määrittää kattorajaksi omalle hyvinvoinnille?  Jos sillä saan itsevarman olon ja koen oloni viimein ylpeäksi saavutuksestani niin koen sen rahan hyvin käytetyksi. Onko se lopulta sen erikoisempaa kuin esimerkiksi tatuoinnin hankkiminen? "Olet nuori. kyllä se nahka palautuu." Kaksi vuotta painonpudotuksesta. Voin sanoa, että ei se enää palaudu. Valitettava tosiasia niillekin jotka pudottavat paljon painoa. On kokeiltu kuorintaa, hierontaa, kiinteyttäviä rasvoja, lämpökääreitä, vela smoothia, selluliittihoitoja ja vaikka mitä. En edes halua ajatella kuinka paljon ne ovat imeneet rahaa. Odotan sitä että leikkauksen jäljiltä saisin sileän vatsan. Edes vatsalihakset eivät ole niin kovasti kaipuussa kuin se litteä vatsa, jota en ole koskaan itselläni nähnyt. Ainakin tämä nostaa hurjan kaipuun parantumiselle ja takaisin treenien pariin. Kyllä luistaa taas kunhan tervehtyy ja pääsee salille !

Kuinka kaikki alkoi

Minä 15v.

Me, myself and I

Kerron blogini aluksi taustaa itsestäni. Nuorena tyttönäkin olin aina ollut ylipainoinen alakoulusta asti. Teini-ikäisenä paino loi kuitenkin niin vahvat paineet ympäristön takia, joten sairastuin noin 15-vuotiaana syömähäiriöön ja painoni putosi 2 kk ajassa yli 20 kg. Tästä sain seuraksena pysyvän sydämen rytmihäiriön joka oireilee nykyään harvemmin, mutta silti aina välillä muistuttaa olemassaolostaan. Tämä ei ole varsinaisesti oleellista minun "tarinani" kannalta mutta se on silti osa minua jonka haluan jakaa.

Noin vuoden kuluttua tästä aloin lihota taas elämäntilanteeni stressaavuuden takia. Painoni nousi vuodessa 40 kg. Tässä vaiheessa lopetin painoni tarkkailun vuoteen 2008 asti. Söin kaikkea ja paljon. Olin heikkona irtokarkkeihin ja limonadiin. Kävin kävelemässä ja ostin salikortin ja sanoin ihmisille laihduttavani. Kävelyt sattuivat jalkoihini äärimmäisen kovasti ja salillakin kävin vain näön vuoksi. Vietin enemmän aikaani hieromatuolissa tai infrapunasaunassa tiukasti pyyhkeeseen kietoutuneena. Häpesin olemustani niin paljon että välttelin kaikkia paikkoja joissa joutuisin näyttäytymään vähissä vaatteissa, tai vielä pahempaa, alasti ! Vuosia kului, vaatteet suurenivat ja olo pysyi aina yhtä ankeana. Muistan ostaneeni Seppälän Great Girls osastolta kokoa 52 farkut, jotka jäivät viimeisiksi ostamiksini farkuiksi, koska se häpeän tunne oli musertava. Pukeuduin sen jälkeen venyviin verkkareihin, jotta en joutuisi kohtaamaan todellisuutta ja taas isompaa kokoa vaatteissa.

Heräsin todellisuuteen vuonna 2008 kun ystävälläni oli juhlat joihin olin ostanut mekon ja ajattelin sinä aamuna näyttäväni kauniilta. Nähtyäni myöhemmin itsestäni valokuvan, järkytyin suuresti etten ollut aiemmin tajunnut kuinka valtava olen. Se tunne romahdutti minut ja sai tajuamaan, että jotain on  tehtävä ja pian. Hakeuduin terveysaseman lääkärin luokse ja ilmaisin haluni pudottaa painoani. Painoindeksini oli 40 ja lääkäri myönsi minulle laihdutuslääke reseptin, jota syödessäni sitouduin käymään verikokeissa ja kouluterveydenhoitajani luona mittaamassa verenpaineeni ja sykkeeni kerran viikossa. Terveydenhoitaja myös opasti minua oikeanlaisen ruokavalion suhteen ja neuvoi liikunnan aloittamisessa. Alkuni ei ollut sen suurempi kuin että luovuin sokeripitoisista juomista ja aloin kävellä matkan kouluun n. 800 metriä. Lääkkeiden avulla myös annoskokoni pienenivät. Laihdutuslääkkeen avulla painoni putosi noin 15 kg. Totesimme lääkärini kanssa tässä vaiheessa, että tämä lääke ei sopinut minulle, sillä se rasitti sydäntäni sekä masennuslääkkeen tavoin toimiva ainesosa muutti minua persoonana. Tästä alkoi raskain vaihe, sillä olin "omillani" ilman lääkkeen apua, joka vähensi selkeästi nälkääni. Painoni nousikin noin 7 kg ja mielialani laski, sillä uskoin että en pystyisi tähän.

Tarvitsemani tuuppauksen eteenpäin sain aivan odottamattomalta taholta, kun minulle tarjottiin 2 kk ilmainen jäsenyys paikalliselle kuntosalille. Tämä henkilö ohjeisti minua myös merkitsemään kalenteriin aina aika, jotta lupauduin menemään silloin salille ja pidin siitä kiinni. (Olen ikuisesti kiitollisuuden velassa hänelle tästä, vaikka en koskaan sitä ole päässyt hänelle kasvotusten sanomaan. Noin vuosi sitten olin painonpudotukseni takia iltalehden muodonmuutos kilpailussa ja toivon että hän luki sen artikkelin, nähdäkseen kuinka pitkälle olen tullut.) Tämän jälkeen aloin käymään säännöllisesti salilla ryhmäliikuntatunneilla. Otin itselleni kuntosalikortin vuokralle aina 2 kk ajaksi (tätä jatkui vuoden ajan), jotta salille lähteminen ei ollut hiljainen pakko, vaan oma valinta. Ihastuin Zumbaan ja bodypumppiin. Salillani oli myös aivan ihania jäseniä ja työntekijöitä jotka kannustivat minua urakassani. Eräs ystävällinen jäsen myös opasti minua  kuntosaliharjoittelun parissa, jonka ansiosta rupesin myös viihtymään ryhmäliikuntatuntien lisäksi kuntosalin puolella. Tämän vuoden varrella perheeni kasvoi myös kahden koiran verran, joka ennestään kannusti minua käymään lenkkipolulla. Otin myös ensimmäiset juoksuaskeleeni (n. 10 - 50 metrin matkoja)!

Painoni putosi ja tavoitin -20 kg lukemat. Oloni oli huikea ja mekkoni joka sai minut aiemmin tajuamaan lihavuuteni, näytti upealta (vaikkakin oli hieman iso) päälläni.

- 20 kg, vuosi 2010

 Tässä vaiheessa elämä ravisteli minua kovakouraisesti. Muutin pois opiskelukaupungista takaisin vanhempieni luokse ja masennus johti minut sohvan pohjalle eikä ruoka maistunut. Painoni putosi liiankin ärhäkästi ja ravitsemuksen puute korostui kun taju meinasi lähteä joka kerta kun oli seisaallaan. En viettänyt aikaani peilin edessä enkä siis huomannut muutosta itsessäni. Pukeuduin myös aina samoihin verkkareihin, joka ei myöskään korostanut laihtumistani. Tästä seurasi se, että en tunnistanut itseäni lainkaan kun palasin takaisin "elävien kirjoihin." Ystäväni olivat korvaamaton apu ja tuki tänä aikana. He kannustivat minua laittautumaan, käymään lenkillä ja syömään. Huomasin jossain vaiheessa että jaksoin juosta noin kilometrin matkan, joka oli minulle täysin ennenkuulumatonta ! Aloin käydä taas kuntosalilla ja perehdyin oikeaan ruokaan. Ostin lehtiä ja luin netistä ohjeita. Imin ravitsemuksesta tietoa itseeni kuin sieni. Salaattia puolikiloa päivässä, lihaa, maitoa, pähkinöitä... Monelle jokapäiväistä mutta minulle kuin uusi maailma. Ne jotka tunsivat minut entuudestaan, ennenkuin muutin kotikaupungista pois, löysivät nyt myös uuden ihmisen kun palasin kotiin. Kotona asuessani olin aina työskennellyt vanhempieni yrityksessä, jossa työntekijät ja kanta-asiakkaat tunsivat minut. Sain pitkään naureskella kun kotiin palattuani menin takaisin vanhemmilleni töihin ja minusta taisi tulla hetkellisesti kahvipöytien kuumin puheenaihe, sitten kun minut tunnistettiin samaksi Sallaksi. Kaiken muutoksen keskellä vaaka näytti - 40 kg.

- 40 kg, kevät 2011

Tämä vihreä mekko oli myös yksi tärkeä etappi elämässäni. Näin sen paikallisen Vila liikkeen näyteikkunassa, pian sen jälkeen kun pääsin sohvan pohjalta pois. Tässä vaiheessa pukeuduin niihin samoihin lököttäviin verkkahousuihin. Tuon mekon nähtyäni pysähdyin tuijottamaan sitä. En koskaan ollut mahtunut normaalien vaatekauppojen vaatteisiin. Myyjä tuli ovelta kysymään haluaisinko sovittaa mekkoa. Sanoin, että ei taida mahtua mutta myyjä ohjasi minut sovituskoppiin mekon kanssa. Naurahdin epäuskoisesti kun huomasin että myyjä oli antanut S-koon mekon mukaani. Mutta sehän mahtui! Taisi pari kyyneltäkin päästä ja myyjälle selitin laihtuneeni 40 kg enkä ole ostanut yhtään vaatekappaletta parikymmentä kiloa sitten... Eihän sitä mekkoa voinut sinne jättää. Se oli voiton merkki. Ja käytin sitä seuraavissa juhlissa rinta rottingilla.

- 45 kg, talvi 2011

Uusi minä ihmetytti välillä lähipiiriäni. Terveellisiä ruokatapojani osittain jopa kritisoitiin epäterveelliseksi, kun oli totuttu siihen että söin aina vain kaikkea rasvaista ja sokeripitoista. Sain vuoden ajan perustella syömisiäni ennenkuin se hyväksyttiin osaksi muuttunutta minua. Toisaalta olin aina jokin urheilu-/terveyslehti kädessä ja opiskelin lähes maanisesti kaikkea uutta liikunnasta ja ravinnosta. Olihan se ehkä hieman hämmentävää jos tunsi minut kolme vuotta tästä taaksepäin. Sain nipistettyä painostani kuntosalin avulla vielä ajan kanssa 5 kg ja tästä saavutettiin -45 kg. Tästä luvusta olen pitänyt kiinni, se on mitalini. Olen käynyt myös -49 kg luvuissa ja todennut että pidän liikaa ruoasta pysyäkseni vielä siellä. Olen myös käynyt luvun "väärällä" puolella, vain palatakseni aina siihen takaisin. Kahden vuoden ajan olen kuitenkin näissä mitoissa elänyt.

Tein tämän blogin kannustukseksi enemmänkin itselleni ja kannustimeksi niille, joilla on itsellään oman elämän projekti käynnissä. Blogin nimi "Fat to Fit" kuvastaa matkaani pullasorsasta teräksisempään kuntoon. En ole todellakaan valmis projektissani. Asetan itselleni uusia tavoitteita, jotta en koskaan päätyisi entisiin mittoihini. Olen haaveillut jopa bikini fitness kehosta, mutta sellaiseen on vielä kovin pitkä matka. En myöskään tiedä pukeeko niin timmi koneisto lopulta omaa kroppaani ja pääkoppaani.  Tavoitteeni on jokatapauksessa saada näkyvämmät lihakset. Haaveilen myös esteettisestä plastiikkakirurgiasta, jotta pääsisin eroon mieltäni vaivaavasta löysästä nahkasta, joka on oleellista varsinkin jos lihasnäkyvyyttä haluaa korostaa. Tämä blogi kertoo siis minusta ja haaveideni toteuttamisesta. Tulen kirjoittamaan myös urheilusta, ravinnosta ja muusta. Toivottavasti se kannustaa myös sinua omissa tavoitteissasi!

Kohti onnellisempaa huomista :)